sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

23 päivää 9 tuntia 47 minuuttia

Tää mun Suomeen pääsyn odottaminen alkaa jo käydä säälittäväksi. Seinälläni koreilee taulukko, josta ruksin päiviä pois ja vähän väliä katselen Countdown timeria netissä ja tarkastan paljonko tarkalleen on aikaa jäljelä, että lentoni lähtee (niin, nyt on 23 päivää 9 tuntia 47 minuuttia). Toisaalta voisin nauttia täällä olosta, mutta lähipäivinä se on ollut jotenkin hankalaa. Puolikas minusta haluaa olla kotona ja katsoa telkkua ja lukea ja olla iiihan hiljaa ja yksin kuunnellen Jenni Vartiaisen ratkiriemukkaita biisejä (huomaa sarkasmi), mutta silti toinen puoli kaipaisi jotain menoa ja meininkiä. Hetken jo kuvittelinkin, että minusta on tulossa vanha, kun leivon sämpylöitä yksin perjantai-iltana ja katson elokuvaa yksin lauantai-iltana, mutta uskon, että kyse on siitä, että odotan ihan mahdottomasti Suomeen pääsemistä ja tietysti myös siitä, että loppujen lopuksi olen aika yksinäinen täällä. Tai sitten erakoidun ihan omasta tahdostani. Tiedäppä häntä.

Kaiken tämän kaipuun (huom. kyseessä ei ole koti-ikävä) keskellä alan miettiä, että mitä minä sieltä Suomesta haikailen. Onko se yleisesti se kesä? Loma? Tuttu ja turvallinen ympäristö?  Kun kuitenkin moni ystävistäni siellä on edennyt elämässään monia askelia eteenpäin ja itse laahustan jossain siellä perässä. En edes tiedä, kykenenkö enää kirimään. Tietysti ajatus siitä, että pääsen kotiin (ja herkuttelemaan äitin tekemällä piimävellillä) useamman kerran kuin olen tämän vuoden sisällä käynyt, piristää ihan mahdottomasti ja tietysti se, että kaikki ne ihmiset, jotka joskus ovat olleet jättimäinen osa elämääni ovat saman valtion sisällä. Uskomatonta ajatella, että kaikki onkin yhtäkkiä sitten niin lähellä.

Nojoo, koti on aina koti, mutta onko elämä siellä sitten niin erilaista? Kunhan en tässä halaja sitä elämää, joka minulla silloin aikanani Suomessa oli. Ehei, tänä kesänä tähtään parempaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti