torstai 22. syyskuuta 2011

Koti-ikävä

Luulin joskus nuorempana, etten ees osaa tuntea sellaista tunnetta kuin koti-ikävä. Kyllä lapsukainen vaan voi olla väärässä. Eihän sitä osannut kokea, kun oli maksimissaan luokkaretkelle Rukalla viikon tuttujen ihmisten kanssa tai lentopalloleirillä 300km päässä parhaiden kavereiden kanssa. Mitä siinä olisikaan kaipaillut, kun koti oli kuitenkin samassa maassa, kaikki toimi kuten kotona ja ympärillä oli kasa ystäviä ja tuttuja ja turvaa. Ei edes muutto kotoa 16-vuotiaana 250km päähän aiheuttanut kyseistä tunnetta, koska kotiin pääsi, jos vain oli tarve.

Tutustuin koti-ikävään vasta ensimmäisen kerran, kun lähdin kotoa ja Suomesta kaksi vuotta sitten. Siinä kun seisoi yksin Stansteadin kentällä kädet rakoilla laukkujen kantamisesta ja odotti vain löytävänsä ihmisen, jonka oli tarkoitus hakea maailman pienimpään ja surkeimpaan kylään, alkoi kyllä tulla jo ikävä jotain tuttua ja varmaa. Ja tilanne ei tästä hetkeen parantunutkaan ja muistan vieläkin sen ensimmäisen yön, kun mietin kovinkin syvästi, että mitä ihmettä mä täällä teen. Mutta kun luovuttaja en ole, niin piti mennä sieltä mistä aita on korkein. Niinä päivinä, kun tajusin olevansa ihan yksin, vaikka olikin kymmeniä ihmisiä ympärillä, niin alkoi miettiä miksi sitä täytyi lähteä pois, jostain missä mulla oli ihan kaikki mitä ihminen voi tarvita. En oo vieläkään löytänyt vastausta tähän ja jo kolmatta kertaa elämässäni tein tämän.

Skotlantiin muutto oli ehkä pahin. Siinä ei potenut kylläkään koti-ikävää, vaikka ikävä olikin ja ihan joka suuntaan. Nyt taas kun takana on ihan täydellinen kesä, niin tulee ikävä "kotia", joka mulle on Suomi, perhe ja ystävät. Myös kaikki se mitä mulla siellä oli, kuten täydellinen kämppä, paras työpaikka ja auto, jolla pääsisin nytkin pikaisesti hoitamaan stressaavat asiat ilman, että istuisin bussissa puoli elämää. Siellä oli kaikki niin uskomattoman hyvin. Silti täällä sitä taas ollaan ja mietitään, että on ikävä. Eilinen oli aika stressaava päivä ja uskon, että se laukaisi tämän ahdistavan tunteen, joka ei nyt näytä millään katoavan. Kävin tunnin kävely-hölkällä, joka onneksi auttoi edes hetkellisesti, kun joutui miettimään, että minne suuntaan tässä nyt lähtisi, kun on jo tarpeeks eksyksissä.



Tämmöset ajatukset ja tunteet saavat miettimään, että mitä teen ens vuonna. Tulisinko sittenkin Suomeen tekemään työharjoitteluni, joka tällä hetkellä tuntuu ihan parhaalta. Vai lähdenkö vielä kerran ja luotan siihen, että kun palaan Suomeen ehkä vuonna 2014 mulla on siellä vielä kaikki ne asiat, joita nyt kaipaan? Tuntuu, että koko ajan on liikaa suuria päätöksiä ja en osaa tehdä valintoja.

Onneksi pian kuitenkin alkaa koulu ja saan taas elämästä vähän kiinni. Siinä vaiheessa voin jo myös lopettaa kursseista stressaamisen ja saan muutkin asiat hoidettua. Ja koti-ikävä näyttää kuuluvan tähän reissaamiseen, sen olen jo oppinut. Päivä kerrallaan. Ja kuitenkin tiedän, että tästä tulee vielä hyvä kokemus kunhan vain pääsen alkuun.

Tämmönen superpiristävä musiikki tuskin auttaa tilannetta yhtään, mutta kun Anna Puu on liian ihana.

2 kommenttia:

  1. sulla on ihan superkiva blogi :-)


    ♥ leave-world.blogspot.com

    VastaaPoista