sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Liian suuria päätöksiä liian pienelle tytölle?

Ajattelin taas hieman tyhjentää päätäni teille. Mieltäni velloo jatkuvasti suuret päätökset ja nyt ei ole kyse siitä, että syönkö illalliseksi salaatin vai jatkanko hyvin alkaneella kaurapuuromanialla. Vaan se, että missä olen ensi vuonna. Koska world is my oyster, kuten joskus totesin, niin on vaikea hyväksyä ajatusta Suomeen asettumisesta työharjoittelun ajaksi, eli yli vuodeksi - tai mahdollisesti koko loppu elämäkseni (kunhan tuo yliopisto minut joskus vapauttaa). Mulla olis koko maailma vaihtoehtona, mutta viime aikaiset ajatukset jotenkin kääntävät mieltäni Suomeen ja siihen, mitä mulla siellä on.

Ja nämä kaikki ajatukset eivät johdu siitä, että mulla olisi ikävä jotain tai jotakin, vaan siitä, että olen päässäni jo pitkään vertaillut eri vaihtoehtoja. Etenkin jos yritys mahdollistaisi myös parin kuukauden ulkomaan jakson, niin kaikki olis just sitä mitä haluaisin. Haluan työkokemuksen vuoksi työskennellä muussa maassa, mutta tuskin kyse enää on siitä, että haluaisin kokea uuden maan. Mielestäni olen kokenut jo paljon ja jo ehkä tarpeeksikin.

En myöskään osaa oikein ajatella yhtään maata, joka mua kiehtois mahdottomasti ja jossa haluaisin asua pitkään. Ennen se oli Britannia, mutta se nyt on karsiutunut mielestä jo ikuisuus sitten. Tietysti Australia vaikuttaa upealta, mutta se on niin kaukana kotoa ja kuitenkin halajan sinne vain hyvän sään perässä. Ja tottakai, Aasia kuulostaa jännältä, mutta kestäisinkö sitä kulttuuria ja eroavaisuutta pitkäjaksoisesti. Ja Euroopassakaan ei mikään maa kamalasti vedä puoleensa. Joten tajusin tänään, että no mikäpä pakko sitä jonnekin maahan on mennä, jos ei todella halua, kun Suomi on hyvä ja varma vaihtoehto. Ja aina voi matkustaa, aina voi toivoa työmatkoja, aina voi ottaa loparit ja lähteä sinne Aasiaan tai Australiaan tai minne vaan (ainakin teoriassa).

Myös kaikkien itsestäänselvien syiden, kuten perheen ja ystävien lisäksi Suomessa on yleisesti ottaen erittäin hyvä sosiaalinen ja tekninen infrastruktuuri, hyvät palkat, hyvä työturvallisuus, yms. Kaipaan myös pieniä (jotka mulle ei tod. oo enää pieniä) juttuja, kuten mahdollisuutta urheiluun ja sitä, että elämäntyyli on sitä mihin olen tottunut. Ja että kauppaan mennessä saan sieltä rahkaa ja ruishiutaleita. Tai että pankkiin kävellessä kaikki hoituu hetkessä ja kärpäsistä ei väännetä härkäsiä. Kesällä, kun olin pidemmän jakson Suomessa, elintasoni oli korkeampi ja kaipaan sitä todellakin. 

Ja itselle yllätyksenä on tullut se, että nyt kun on hetken asunut jättisuuressa kaupungissa, niin on oppinut arvostamaan sitä, että Suomessa (eli mulle Tampereella) kaikkialle pääsi parilla bussilla tai jopa autolla pienessä hetkessä. Kun täällä taas pitää istua bussissa ikuisuuksia ja usein niitä tarvitaan monta. Autollakaan täällä ei tekisi mitään, kun ei sillä sen nopeampaa pääse minnekkään. Aberdeenissä taas ärsytti se bussien huono ja vanhanaikainen systeemi ja hidas toiminta.

Tietysti tämä on taas ajattelua ja voi olla hyvinkin, että pian haluankin taas jonnekkin kauas. Mutta ennen sitä mun pitää itelleni selvittää teenkö sen sen takia, että en ajattelisi luovuttavani vai sen takia, että todella haluan se kokemuksen. Vai yritänkö todistaa itselleni ja muille, että kykenen ja että joskus sitten voin leuhkia kertoa ihmisille reissuistani?

Nyt, kun olen sisäistänyt mahdollisuuden Suomeen menosta, ja ehkä jopa hyväksynytkin sen, niin voin rauhassa keskittyä tähän kokemukseen. Kenties tämä on sitten viimeinen pitkäkestoisempi aika ulkomailla (muualla kuin Skoteissa)? Kenpä tietäis sen. Paitsi, että mun pitäs ite pikkuhiljaa alkaa tietää, kun hakemuksia pitäisi alkaa laittaa.

Ps. Keksikää mulle hyvä yritys, jossa voin työskennellä, mun mielikuvitus ei kykene siihen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti