tiistai 25. syyskuuta 2012

Onko urheilu ikuista motivaation metsästystä?

Meitä urheilijoita on moneen lähtöön: on niitä, jotka tekevät sillä rahaa ja on niitä, jotka urheilevat, että voisivat joskus tehdä sillä rahaa. On myös niitä, jotka urheilevat yhteiskunnan paineen alla ja niitä, jotka nauttivat jokaisesta juoksun askeleesta tai suksen sivalluksesta. On niitä, joille ei millään maistu ja sitten on niitä, jotka eivät vain voi lopettaa. On urheilijoita, joita motivoi nopeampi vauhti, kevyempi keho, pidemmät matkat tai yhteinen touhuaminen. Tai sitten on urheilija, jossa yhdistyy vähän kaikkea sulassa ristiriidassa. Itse olen juuri tällainen urheilija. Teen sitä osittain oman hyvän olon takia ja osittain yhteiskunnan paineiden alaisena. Keksin myös monta asiaa, jotka kannustavat, mutta silti kaiken sen mielihyvän keskellä painin lähes päivittäin motivaation kanssa.

Hyvin usein kyseenalaistankin, että miksi ihmeessä edes urheilen; se kun ei tunnu näkyvän yhtään missään ja aiheuttaa välillä käsittämätöntä turhautumista. Muistan, että hyväksyin kehoni paremmin muutamia vuosia sitten, kun rasvaprosenttini oli nousussa ja sallin herkut aina, kun vain halusin. Tähän aikaan en edes muista ottaneeni paineita siitä, että miltä näytin. Itse asiassa koin samat fiilikset uudelleen tänä kesänä, kun polveni pakotti tauolle ja päätin ottaa chillisti urheilun ja ruoan suhteen. Kun ei urheillut ja katsonut mitä syö, niin asiaa ei oikeastaan voinut edes surra. Ehkä siis mieluummin oikeasti istuisin kotona syömässä lettuja ja katsomassa nettitelkkua. Vai istuisinko?


Vaikka paininkin näiden asioiden kanssa viikoittain, välillä jopa päivittäin, niin silti ravaan siellä salilla ja lenkillä. Uskon, että olisin pettyneempi itseeni, jos lopettaisin kokonaan. Kesällä kuitenkin tiesin, että aloitan urheilun kunhan ensin kerään hieman motivaatiota. Minulla on yleensä puolen vuoden välein aina tämmöisiä totaalisia motivaation menetyksiä, jolloin pitää pysähtyä ja lopettaa, jos siltä tuntuu.

Lähes joka päivä siis kohtaan ongelman, että lähteäkkö urheilemaan vai jäädä kotiin syömään, nukkumaan ja lepäämään. Silti lähes joka kerta päätän heittää urheiluvermeet niskaan ja lähteä. Miksi? Niin, sitähän minä tässä pohdinkin. Ehkä siksi, että seuraavana päivänä lihaksissa tuntuvat kivut kertovat, että taas minä jaksoin. Tai ehkä siksi, että marjasmoothie maistuu urheilun jälkeen sata kertaa paremmalta. Ehkä nopeampi vauhti, pidempi matka, painavemmat painot ja treenistä kertovat lihaskivut sitten tosiaan motivoivat minuakin. Entä kun keksii jotain uutta? Lauantain treenin seurauksena tajusin, että laiskan jalkaprässäilyn sijaan pystyn oikeasti tekemään 50 kiloa painavemmilla painoilla. Siis oikeasti, lisäsin painoihin yli puolet! Juoksin myös tänään iltalenkin yllätysvauhtia ja kotiin tullessa nautin ihanan smoothien. Hassua tässä sinänsä on se, että ne motivaatiot välähtävät mieleen vasta treenin jälkeen. Kunpa vain muistaisi nämä asiat siinä vaiheessa, kun taistelee laiskottelua vastaan. 


Eli kyllä, omalla kohdallani urheilu on ikuista motivaation metsästystä. Silti se vain kannattaa. Ja jos joku päivä motivaatio hukkuu kokonaan, niin pysähdyn ja lupaan metsästää sen uudestaan. Eihän tässä muuten olisi enää mitään järkeä.

Olenko yksin motivaatiometsästyksen kanssa? Mikä teitä motivoi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti