torstai 28. helmikuuta 2013

Yhdeksän elämää

Olen aikamoinen pohtija ja ajattelen paljon omaa elämääni ja ajanjaksoja, joita siihen on kuulunut. On ollut eri kouluja, eri työpaikkoja, eri ihmisiä, eri kaupunkeja ja jopa eri maita. Osa niistä on vaikuttanut elämääni suuresti, osa taas kulkenut siinä sivussa. On paljon hyviä muistoja ja on sitten niitä huonoja. Olenkin huomannut, että nykyään ehkä hieman pelottaa mennä vaikka niinkin lähelle kuin Tampereelle. Siellä on kasa aivan ihania muistoja, joita en halua koskaan pyyhkiä pois. Silti koen kuitenkin vaikeaksi kohdata ne ihmiset ja sen ympäristön, jossa joskus olin niin onnellinen.

Tämä ajatus nousi vahvasti mieleeni eilen illalla, kun aloin katselemaan lentokenttäyhteyksiä viikon päästä olevaa Lontoon reissua varten. Junareittejä tutkiessani palasin tutun junayhtiön sivuille, katsoin tuttuja reittejä ja loppujen lopuksi säikähdin junan vaihtoa Croydonissa, jonka läheisyydessä asuin vuoden. Kävin tuossa huonomaineisessa kaupungissa niiiin usein elokuvissa, syömässä, ostoksilla, hengailemassa sekä vaihdoin siellä junia kymmeniä kertoja. Ja vaikka välivuoteni oli yksi elämäni parhaimmista vaiheista niin nyt koen sen kohtaamisen erittäin vaikeana. Skotlantiin muuttaessani uhosinkin kauan, että Lontoo on nähty, enkä halua Lontooseen enää. Silti sinne nyt ollaan menossa. Näköjään aika ristiriitaisin tuntein, koska odotan niin paljon ystäväni Iidan näkemistä pitkästä aikaa, mutta pelkään millaisia tunteita tulee vastaan. En tiedä miksi hyvät muistot muuttuvat näin negatiivisiksi oman pääni sisällä. Ehkä se on se sad ending, joka on päättänyt nämä ajanjaksot. Olenhan kuitenkin viimeksi nähnyt Lontoon sinä aamuna, kun lähdin Skotlantiin opiskelemaan. Kun lähdin pois ihmisen luota, jota rakastin niin paljon.

 

Oudompaa tästä tekee se, että elämäni Lontoossa tuntuu todella sumealta ja unenomaiselta. Miettikää vaikka sitä, kun olitte 9-vuotiaita ja juoksitte kurahousut jalassa ala-asteella. Eikö tunnukkin ihan toiselta ihmiseltä, toiselta elämältä? Vaikka Lontoo-vuodestani on vasta 3,5 vuotta, se tuntuu hauraammalta muistolta kuin ne kurahousut kolmannella luokalla.

Tällaiset ajatukset nostavat myös sen ikuisen kysymyksen siitä, että jos olisin asunut vaikka koko elämäni täällä Helsingissä. Olisiko arkiset muistot kevyempiä? Olisiko helpompi kohdata joitain asioita? Vielä karummin todettuna, olisinko onnellisempi? Tyytyväisempi? Tasapainoisempi? Kaikkien näiden ajastusten keskellä kuitenkin yritän muistaa sen, että eipä tule kiikkutuolissa surtua sitä, etten lähtenyt. Ja uskon, että elämässäni tulee vielä aika kun pysähdyn, asetun, juurrun ja luon niitä uusia ihania muistoja, joita ei tarvitse myöhemmin kohdata, sillä en vain enää lähde pois.

Tällaisia ajatuksia pyörii monessa maassa asuvan ihmisen mielessä. Tai ainakin minun mielessäni. Usein kuulenkin kommentteja siitä miten mageeta varmasti on ollut asua ulkomailla. Joo, onhan se ollut upea kokemus, mutta se tuo mukanaan myös paljon vaikeita asioita. Entä sitten kun Aberdeen jää taakse reilun vuoden päästä. Tulenkohan enää koskaan vierailemaan siellä?

Ps. Pahoittelut avautumisesta

2 kommenttia:

  1. "Kaikella on tarkoituksensa" kirjoittaa Jo Nesbo jossain kirjassaan. Niinpä ainoat mitä saamme mukaamme tästä elämästä ovat muistot- Ne ihanat ja myös surulliset. iskä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän me taisimme todeta juuri niinä aikoina kun olin muuttamassa Skotteihin :)

      Poista