lauantai 2. maaliskuuta 2013

Turvaudun urheiluun

Pohtijaluonteestani tällä viikolla jo mainittuani jatkankin myös tänään noilla arkisten asioiden syvällisemmillä tutkinnoilla. Ei ole ensimmäinen kerta, kun mietin syitä urheiluun. Muutama vuosi sitten pohdin yleisemmällä tasolla, että miksi urheilla. Silloin katsoin asiaa enemmän terveydelliseltä puolelta, joka varmaan onkin monella se pää syy siihen urheiluun. Viime syksynä taas nostin motivaatiota käsittelevässä tekstissäni syitä siihen, että mikä minua motivoi ja miksi sitä jaksaa rääkätä itseään. Oletan siis, että jokainen päätös ja erittäin arkinenkin teko tarvitsee taustalle ainakin yhden syyn ja motivaation toimia juuri niin.

Viime aikoina olen terveyden, ulkonäön ja kehityksen rinnalla sisäistänyt yhden aika ison syyn siihen miksi urheilen. Kyse on juuri siitä urheilun jälkeisestä hyvänolontunteesta. Tästähän olenkin puhunut usein ja eiköhän me kaikki jonkunlaista positiiivista oloa koeta, kun olemme liikkuneet. Itse kuitenkin tunnen ajoittain nuo mielihyvähormonit, esimerkiksi endorfiinit sekä monet mielialaan vaikuttavat välittäjäaineet, kuten dopamiinin ja serotoniinin kehossani erittäin voimakkaina. Esimerkiksi maanantaina vesijuoksun jälkeen saunan lauteilla hymyilin yksin nurkassa typerästi ilman suurempaa syytä ja keskiviikkona taas aamulenkin jälkeen tunsin oloni paremmaksi kuin piiiiiitkiin aikoihin. Vielä töihinkin tullessani lähes nauroin, koska olo vain oli jotain niin uskomatonta. Eihän se hyvänolontunne todellakaan aina iske yhtä lujaa, mutta ne hetket kun tunnen olevani koko maailman huipulla antavat kyllä syyn lähteä liikkeelle. Ja omalla kohdallani kyse kun ei ole vain semmoisesta Jes, minä urheilin ja tein jotain hyvää ja kehityn -tunteesta vaan ihan aidosti kokovaltaisesta ilon tunteesta, jolloin elimistö pakottaa hymyilemään ja haluan vain kiljua ilosta.


Itse koen, että elämäni olisi aika karua, jos en voisi tuntea tuollaisia oloja. Tottakai tunnen onnistumisen tunteita esimerkiksi töissä ja ystäväni tekevät minut iloiseksi. Tämän hetkisessä elämänvaiheessani kuitenkin koen ajoittain joitain asioita erittäin masentavina: yksin eläminen ja sinkkuus mietityttää usein (vaikka olen tainnut juuri tajuta, etten ehkä haluakkaan suhdetta juuri nyt?), ajoittain töissä oleminen ei kiinnosta yhtään, joskus suren päätöksiäni tai koen elämäni yleisesti hieman puutteelliseksi. Viimeisinä viikkoina olen siis huomannut, että olen voinut balanssoida nämä negatiiviset ajatukset urheilulla ja juuri sillä hyvällä tunteella. Tällä hetkellä en koe oloani edes  plusminuusnollaksi, vaan juuri nyt ollaan kovasti plussalla. Toisin sanoen turvaudun urheiluun tietäen, että sen avulla voin usein henkisellä tasolla paljon paremmin.

Onko teilläkin hymy herkässä kävelylenkin tai kovemman suorituksen jälkeen?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti