perjantai 22. marraskuuta 2013

On ihan ok myöntää, ettei selviä

Eilen iltapäivällä heräsin ajatukseen, että entä jos en saakkaan molempia esseitä valmiiksi maanantaille. Joku voisi ajatella, että mitä sitten, uusit ne. Toivoisinkin, että voisin tarpeen tullen uusia, mutta valitettavasti yliopistomme (tai ainakin oman tutkintoni) käytäntö on, että viimeisenä opiskeluvuotena ei voi uusia yhtään esseetä, tenttiä tai kurssia. Kuulostaa aika karulta ja niin se onkin, sillä nämä viimeisen vuoden kurssiarvosanat yhdessä opparin kanssa määrittävät koko tutkintoni loppuarvosanan. Aiempien opiskeluvuosien kovalla työllä ansaittujen hyvien arvosanojen merkitys on tipotiessään.

Eilisen ahdistuksen ja tuskan keskellä päätin enempää ajattelematta laittaa sähköpostia opparitouhusta vastaavalle henkilölle ja kysyä mahdollisuuksiani lisäaikaan. En ole koskaan ennen saanut, tai edes anonut lisäaikaa, joten prosessi oli minulle uusi. Sain nopeasti ehkä jopa hieman tylyhkön vastauksen, että pitää täyttää anomus, toimittaa lääkärintodistukset, olla hyvä selitys ja kertoa montako päivää tarvitsen lisää. Tässä vaiheessa tuli seinä vastaan. Tajusin miten virallinen prosessi onkaan ja aloin epäilemään koko asiaa. Iltaan asti kävin taistelua itseni kanssa; voinko julkisesti myöntää, että minä en selviä tästä tilanteesta? Onko ok todeta, että välillä voimat eivät vain riitä? Suurin ongelma tuntui olevan juuri siinä, että myöntäisin oman heikkouteni.

Illalla muutin mieltäni viiden minuutin välein. Täytin anomuksen, tallensin, suljin sen, kysyin Iidan mielipidettä ja avasin anomuksen taas. Sitten aloin pohtimaan asiaa enemmän; mitä minä menetän jos anon lisäaikaa? Mitä minä taas saatan menettää, jos en edes yritä anoa? En keksinyt yhtään todella hyvää syytä, että miksi en laittaisi anomusta menemään. Vaakalaudalla oli täysi epäonnistuminen opintojeni suhteen ja heikkouden myöntäminen. Onneksi Iida totesi, että he eivät pidä minua tyhmänä ja minun nyt kannattaa vaan tehdä se anomus. Päätin siis olla odottamatta aamun asti, vaan naputin sähköpostin, että tarvitsen vain 2 päivää lisää, täytin anomuksen ja laitoin sähköpostin menemään asiaa käsitteleville henkilöille. Lupasin tuoda allekirjoitetut kopiot aamulla yliopiston kansliaan.

Aamulla herättyäni kurkkasin heti sähköpostin. Puolenyön aikaan oli saapunut sähköposti, jossa todettiin, että kirjallisia kopioita ei tarvitse, sillä viestini on tullut henkilökohtaisesta yliopiston sähköpostistani ja että opparivastaava on antanut minulle lisäaikaa jopa viisi päivää. Sillä sekunnilla unohtui kaikki suru siitä, että olisin heikko ja tyhmä. Sillä hetkellä olin taas kerran niin kiitollinen, että Iida potki minua takamukselle. Ja sillä hetkellä tajusin, että on oikeasti ok myöntää, jos ei selviä.


Päivän alku oli todella lupaava ja niin on ollut koko loppupäiväkin. Sain kiskaista aamulla jalkaani eilen puoleen hintaan ostamani uudet ihanat Vanssit. Hetki sitten minulla oli taas opparitapaaminen ohjaajani kanssa. Olen kuullut paljon juttua muilta, kuinka heidän ohjaajansa eivät vastaa edes sähköposteihin. Olen siis todella onnekas, sillä saan vastaukset nopeasti ja jos hänellä on kiire, hän kertoo milloin on kykeneväinen perehtymään minun kysymyksiini. Sain jopa sovittua kriisitapaamisen hänen kanssaan heti seuraavalle päivälle! Hän on todella tietoinen aiheestani, haluaa selkeästi auttaa ja saan häneltä kaiken tiedon mitä haluan ja tarvitsen. Tiivistettynä voin sanoa, että hyvä aamunaloitus, hyvä opparitapaaminen ja ihanat uudet kengät. Tämä tyttö on niin onnellinen ja kiitollinen!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti