lauantai 9. marraskuuta 2013

Smells like team spirit

Ihminen on sosiaalinen olento, laumaeläin, joka lähes aina kaipaa ympärilleen muita ihmisiä. Useiden muuttojen jälkeen olenkin huomannut, että oma laumani on pienentynyt tai jäänyt jonnekkin matkan varrelle. Vaikka ympärilläni on lähes aina ollut ihmisiä, tuttavuuksia sekä ystäviä, niin elämäntyylini ei ole kuitenkaan sallinut enää moneen vuoteen tutun ja turvallisen piirin rakentamista. Jopa oma ryhmäni yliopistossa on muuttunut, kutistunut ja tänä vuonna jopa kokonaan vaihtunut. Puhumattakaan tietystä ja pysyvästä kaveripiiristä. Työharjoitteluni aikana tavallaan koin kuuluvani johonkin, mutta liian usein työkaveri on vain työkaveri.

Nyt toisten lentopallotreenien ja kahden ottelun jälkeen voisin todeta, että olen löytänyt ryhmän, jossa viihdyn ja joka piristää arkeani todella paljon. Tämä yksi viikko on vaikuttanut paljon sopeutumisprosessissiini ja edistänyt Aberdeenissä viihtymistäni. Nyt siis mietinkin, että miksi en ole aiemmin hakeutunut samoista asioista kiinnostuneiden ihmisten ympärille. Ensimmäisenä yliopistovuotenani laitoin kyllä viestiä lentopallojoukkueelle, mutta asia unohtui kokonaan, kun vastausta ei kuulunut.

Pohdin eilen harjoituksissa, että miten myös oma olemukseni ryhmän joukossa on muuttunut tässä yhdessä pienessä viikossa. Viime kerralla menin nöyristelevällä asenteella tutustumaan porukkaan, kun taas eilen heiteltiin jo yläfemmoja, naurettiin ja vitsailtiin. Uskon, että suurin vaikutus muutokseen oli niillä kahdella ottelulla, jotka pelasimme (ja voitimme!) tämän yhden viikon sisällä. Kun yhdessä tsempataan samaan maaliin, niin toisia on pakko tukea.

Koen olevani joukkuepelaaja ja tiettyyn ryhmään kuuluminen tuo pienten asioiden kautta todella paljon iloa elämään. Tai ainakin minun elämääni. Kun ympärillä on vain todella pieni määrä läheisiä ihmisiä, alkaa vähitellen arvostamaan kovinkin arkisia asioita. Yksi näistä on fyysinen kontakti. Osaan tällä hetkellä nimetä Aberdeenistä tasan yhden ihmisen, jota koen voivani esimerkiksi halata ilman suurempaa syytä. Eilen ennen treenejä pukkariin tuli yksi pelaajista samaan aikaan kanssani. Hän totesi, että taisitte voittaa tiistaina, jonka jälkeen hän halasi minua ja onnitteli voitosta. Pieni asia, mutta itselleni niin kovin tärkeä. Myös kaikki ne tsemppiläpsyt ja selkään taputukset kentällä ovat kovinkin arkisia, mutta luovat voimakasta kuuluvuuden tunnetta. Päälle kun lisätään vielä ne ryhmän sisäiset vitsit ja pelin jälkeiset joukkueillalliset.


Oma ryhmän löytäminen voi joillekkin olla arkinen asia, mutta tällaiselle sopeutumattomalle muuttajalle tiettyyn ryhmään kuulumisen tunne on todella tärkeä tuki elämässä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti