keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Aamulenkkien vaikeus

Noin vuosi sitten kirjoitin blogissani siitä, kuinka rakastan aamulenkkejä, hiljaisia katuja, auringon nousua, sinistä hetkeä ja etenkin lenkin jälkeistä oloa. Syksymmällä nostin asian uudestaan esiin ja jaoin omia vinkkejäni kuinka tsempata itsensä aamu-urheilemaan. Sillä aamucardio on parasta maailmassa. Vai oliko se sittenkään näin?

Viime aikoina olen itsekkin joutunut pohtimaan syitä, joilla olen melkein vuoden ajan jaksanut aamu-urheilla. Aamusali, aamujumppa, aamuboksihypyt, aamunyrkkeily ja kaikki aamu-urheilu ilman aamulenkkiä maistuu herkulta. Miksi sitten joudun taistella itseni kanssa joka kerta yli tunnin, että saan itseni sängystä ylös ja ulos lenkille? Kyse ei ole säästä, eikä siitä että en pidä urheilusta. Syvemmän pohtimisen jälkeen tulin tulokseen, että vihaan lenkkireittejäni täällä. Asun mäen päällä, joten joka kerta lenkkini alkaa vartin alamäkihölkällä ja päätty kilometrin mittaiseen ylämäkitaisteluun. Riippumatta siitä, mihin suuntan lähden. Kaikki ihanimmat lenkkireitit rannalla, puistoissa tai joen varrella ovat väistämättä yli 10km matkoja, joita en millään järjellä jaksa aamuisin. Liian usein olen yrittänyt ja kotiin olen raahautunut sen ylämäkinousun jälkeen ihan nuutunena ja pää kipeänä. Ne lenkit uppoavat illalla, kun alla on koko päivän ruokailut ja hurja määrä energiaa.


Yksi lenkkiohjeistani onkin valita reitti, josta nauttii. Mutta entä kun ei nauti mistään reitistä? Tämä on yksi syy, jonka vuoksi odotan Aberdeenistä pois muuttoa. Tällä hetkellä ei itse asiassa ole montaa muuta syytä opiskelujen loppumisen lisäksi. Aberdeen on aika kiva. Tänä aamuna nautin siitä, että tänne on saapunut kevät. Katselin lenkkireittini varrella kukkivia kukkia ja ihmettelin, että mistä ne siihen ovat tulla tupsahtaneet yhdessä viikossa. Kesä tulee, kohta sitä taas voi lenkkeillä valoisissa maisemissa aamusta iltaan! Ja Suomessa vaikka keskellä yötäkin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti