keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Pohjalta korkeuksiin

Perjantai-iltana keskellä upeita Alppeja, 2600 metrin korkeudessa mojito kädessäni heiluessani alkoi soimaan Aviciin Wake me up. Se kappale toi sekunnissa ison kasan erilaisia muistoja mieleeni tasan vuoden takaa, jolloin olin Vietnamissa. Sen tahdissa tanssitiin Mui Nen tyhjän baarin tanssilattialla erään australialaisen tytön kanssa, silloinkin mojitot kädessä. Kuuntelin myös sitä matkatessani yöbussilla vuoristojen keskellä ja miettien elämääni. Siihen kappaleeseen liittyy siis paljon ihania muistoja, samalla se kuitenkin toi mieleeni sen ajan, kun en tiennyt saanko jatkaa opiskelujani tai miten tulevaisuuteni edes käy. Feilasin siis yhden kurssin kolmantena vuotena ja yliopistoni ei salli sellaista siirtyessä viimeiselle vuodelle. Muistan liiankin tarkasti sen hetken ja sen ahdistuksen tunteen tullessani Helsinki-Vantaan lentokentällä turvatarkastuksen läpi, lukiessani sähköpostin ja romahtaessani maahan itkemään hysteerisesti. Onneksi vieressäni seisoi Iida ja puhelimen päässä järkevänä pysyvä äiti.

Sillä hetkellä viime perjantaina keskellä upeita maisemia, uusia tuttuja, ihania ystäviä ja uskomatonta kokemusta minut valtasi niin käsittämättömän hyvä tunne: yliopisto antoi minulle vielä yhden mahdollisuuden ja olen siinä sillä sekunnilla, valmistuin parhaalla mahdollisella arvosanalla, sain upean työn jo ennen valmistumistani ja kaikki se ahdistus on vain paha muisto enää. On vaikea käsittää miten paljon elämä voi muuttua yhdessä vuodessa. Olen onnellinen, että se muuttui juuri tähän suuntaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti